Juhannusta ja Jooan intohimoja

First of all: Hyvää ja rauhallista juhannusta :) Tää on sitä aikaa kun Helsingistä kaikkoo kaikki ihmiset, kalajoki muuttuu eläintarhaks ja ihmisiä hukkuu vesillä. Voisin jopa väittää, että juhannuksena suomen pyhistä kuluu eniten alkoholia.

Itse en kuulu kuitenkaan siihen porukkaan, ainakaan tänä vuonna, kun päästään viettämään Jooan ekaa juhannusta. :) Viime kesänä istuin samaisessa paikassa yhellä tuolilla ja naapurin nainen kommentoi jotain suuntaan "onpa sulla vilkas lapsi kun potkii noin paljon" ... Is it? Really? Mä oon huomannu saman kans. :D

Ollaan menossa viettään juhannusta mun porukoiden pihaan, entisten naapureiden ja tuttujen kanssa. Pihapelejä, grillaamista ja yhdessä oloo. Vähän mietityttää että miten tää pikkuherra meinaa pysyä vaunuissa ees sen aikaa et sais yhen mölkyn pelattua. Illalla sen näkee :)

Sit voisin vähän avata tätä "Jooa ei pysy vaunuissa". Ensinnäkin, Jooan intohimoja on nykyään:

1. Nousta vaunuissa seisomaan ja käyttää vaunujen huppua rattina ja päristä ja nauraa mummoille.

       Lue: Jooa tykkää rynkyttää kaikkea mikä vaa heiluu, esim pinnasängyn reunasta kuuluu ihana   natina ja just toi vaununhuppu lähtee vissii pian ruuveiltaan

2. Vessanpönttö. Kansi auki ja muiluttaa käsiä pönttöön. Voitte arvata mun reaktion: YÖK

3. Tiskikone. Ihan hitti. Kun kuuleekin sen kolahduksen ku tiskikone aukee nii se konttaa pää viidentenä "jalkana" koneelle vähän auttaa äitiä :) Eli heittelee sekä puhtaat että likaset haarukat ja lautaset lattialle, sitten lähtee se astia kori ja sitten Jooa onki kipeemässä ite sisään istuu. Ja hirvee huuto kun kiellät.

4. Kaikkea pitää hakata jotain vasten mistä lähtee kova ääni. Meidän koriste esineet ja pöydät on ihan naarmuilla kun joka aamu on sellanen konsertti että oksat pois. Naapureiden pitää tietää et Jooa on noussu.

5. .. Ja se roskalaatikko. Oh god. Varsinkin kun ne on ääriään myöten täynnä nii Jooa nauttii oikee kun pääsee levittään roskat pitkin lattiaa ja syödä vähän mitä vastaan tulee. Missä meidän laatikoiden ja kaappien sulkijat on?

6. Viimesenä muttei suinkaa vähäisimpänä vaan vanhemmille aiheuttaen suuria harmaita hiuksia: Tavaroiden TAHALLINEN pudottelu lattialle. Samalla kun annetaan Jooalle ruokaa, sillä pitää olla jotai kiinnostavaa mihin se keskittyy. Ja BOOM se on lattialla. Sit tottakai sen perään pitää tuijottaa seuraava vartti ja virnistää päälle "oho"

Pitäis ehdottomasti kirjottaa useemmin, niinkun jotkut on jo sitä toivonukkin.
Ei vaa tunnu aikaa riittävän koneella istumiseen ja kännykällä on onnetonta kirjottaa blogia.
Maybe some day...


Xxx Jenni

Jooa "matkustaa"

Matkustamisella en suinkaan tarkota espanjan lämpöö vaan ihan tätä koti ryömimistä/ konttaamista ;)

Kirjottelinkin jo eilen facebookkiin, että aika menee iha hirveen nopeesti.
Jooa täytti eilen jo puoli vuotta.

Se pienen pieni käärö, joka äsken vielä nukahti vuorotellen äidin ja isän syliin.
Se joka viihty sylissä ja oppi hymyileen ekaa kertaa. Saatika sitä ensimmäistä kunnon naurua.

Eilen myös puolenvuoden kunniaks Jooa päätti ylittää esteitä. Ehkä se yritti näyttää meille, että ne esteet on tehty ylitettäviks. Jooa tuli mun perässä kylppäriin kun olin meikkamassa ja nousi meidän kylppärin kynnyksen yli pienen punnerruksen jälkeen.

Tänään aamulla kun menin käymään suihkussa, jätin Jooan leikkimää olkkarin lattialle, missä se viihtyy nykyään tosi paljon ja tykkää leikkiä itekseen. Jätin kylppärinoven auki ja huusin Jooalle, että tulis mun perässä kylppäriin. Ei menny kun alta 2min niin kylppärin ovelta kuulu "ö" ja nauru päälle kun Jooa ryömi/konttas suihkun lattialle ja leikki niillä vesipisaroilla. Halvat huvit on silläkin :D

Aluks meidän oli tosi vaikee saada Jooa syömään soseita. Pitkien viikkojen jälkeen se avaa jo ite hienosti suun ja oikee syöksyy lusikkaa vasten, hyvä ettei lusikka mee kurkkuu asti. Jooalle on myös tullu hassu tapa, tällänen "minä ite" taktiikka ja sen pitää saada ite ottaa lusikasta ote, ennenkun se menee suuhun. Kunhan Jooa on tyytyväinen ja syö niin roikun vaikka katosta pää alaspäin :D
Lemppari soseeks on tullu naudanliha&kasvikset. Ei tuu meidän pojasta mitää pupu ruokailijaa ;)

Mutta tällästä :) Palaan taas vähä päivitteleen!

Xxx Jenni

Är(i)syttää

On taas pakko päästä vähän kirjotteleen.

Sanottanee näin aluks, että välillä tännekkin tekis mieli kirjottaa vaikka mitä, mutta koska en voi olla varma kuinka moni tätä lukee ja ketä tuttuja, niin pitää pitää jotkut ajatukset rajallisena ja purra vaan hammasta.

Nykyään mulla tuntuu olevan vähän niin, että kun ärsyttää, niin sitten ärsyttää ja kunnolla. Eikä vaan yks asia vaan moni.

Ensinnäkin mua ärsyttää jotkut vanhat kaverit, jotka kirjottelee pitkin nettiä, että "kaverit on tehny virheellisiä valintoja elämässään" ja kuulemma nauravat niille. Tarkottanee myös varmasti monia muitakin, mutta koska been there done that, niin tiedän, että myös osa niistä koskee mua. Heillä on olevinaan niin hiton täydellinen elämä ja ovat tehneet  niin hiton hienoja valintoja elämässään, että huhheijaa. Näistä mä toivoin jo aikoinaan, että he olisivat mulle päinnaamaa tulleet sanomaan, että jos mun elämäntyyli ei miellytä, mutta ei ollut otsaa yhelläkään. On se hyvä, että edes joku on täydellinen ;)

Sitten mua ärsyttää se, miten kaikkien muiden elämäntavat ja kasvatustavat ja kaikki saa kehuja. On niiiiin hienoja lapsia ja on niin raskasta ja voivoi. Varmasti on. En lähe kieltämään. Varmasti on monella muullakin raskasta ja raskaampaa kun meidän arki. Ja kaikilla on omalla tavallaan hankalaa ja omat vaikeudet.
Mä vaan ehkä kaipaan enemmän tukee. Enemmän kannustusta, tsemppiä ja kehuja. Ihan arkisistakin asioista. Tosi harvoin ihmiset sanoo mitään muuta kun että "voivoi, kyllä se ohi menee." Niin. Niin varmasti menee. Mut ois joskus tosi siistiä kuulla esim "ootpa sä nähny vaivaa kun tää kämppä on aina niin siisti". Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta semmoset auttaa eteenpäin. Ihan niinkun esim kehutaan kaverin uutta puseroo. Ohan se kiva saada positiivista palautetta ja kehuja hyvin tehdyistä asioista.

Yks kans, mikä nostaa päätään tosi usein, on se että mä oon äiti. Niin olen. Mutta enkö mä voi olla myös se sama vanha Jenni? Mä oon edelleen se hyvä ystävä niille kelle ennenkin. Mä oon edelleen se tyttöystävä ja mä oon edelleen se sisko ja tytär. En mä oo mihkää kadonnu. Vaikka mä oon äiti, mä toivoisin, että ihmiset käsittelis mua muunakin kun, että "no ei sillä varmaa oo aikaa" tai että voi vaan feidata joka ikisen tapaamisen, ei sitä varmaan haittaa. Eipä vissii. Voin kertoa, että kyllä se alkaa ottaa päähän kun sama kaveri peruu jo viidettä kertaa ja keksii tekosyitä että "piano tippu talon katolta päähän".
Mä kaipaan edelleen sitä samaa huomioimista ja tukee. Tarviin sellasta, että koen taas itteni vanhaks Jenniks. Siks Jenniks joka oli aina kavereita varten. Joka osas pitää hauskaa ja hymyillä ja olla onnellinen.

Mä myös tiedostan, että monet kaverit varmaa manailee, että kun mä en nykyää mitää muuta tee kun valita. Tiedostan, että oon aika negatiivinen ihminen nykyään. Mutta tässä puolen vuoden aikana mä oon pettyny niin hemmetin monta kertaa, etten mä jaksa enään. Oon pettyny Jooan tilanteeseen, oon pettyny kavereihin, oon pettyny itteeni, pettyny lääkäreihin. Parempi varautua pahimpaan ja yllättyä positiivisesti. Ja ehkä ne pienet kehut ja piristeet sais mutkin ajattelee vähän mukavempia asioita. Kun joku kaveri vaikka vaan pistäis viestiä että "kyllä me edellee ollaa hyvii kavereita, vaikkei me olla hetkeen nähty" (tyhmä esimerkki, mut ehkä joku tietää mitä mä tarkotan).

Ehkä mä kaipaan sitä, et koen et musta on jotain hyötyä. Sitä että mulle tullaan puhuun omista asioista niinku ennen. Sitä että mulle uskoudutaan ja muhun luotetaan. Sitten tiedän, että oon jollekkin tärkee.

Nää on näitä raskauden jälkeisen masennuksen jälkipyykkejä ja hormonihuuruissa ärsyyntyneen _ÄIDIN_ kirjotteluja. :)  On helpompaa manata tänne ja olla varma, että tää "kirjotuskone" ei ala kyseenalaistaan, ei haasta riitaa .. vaan kuuntelee!

- Jenni 

-- nyt alko jo kaduttaa tää teksti, mut piti päästää höyryjä ulos

Kuulumisia part # harmaantuvat hiukset

Halusin tehdä nää erikseen. Että saan tänne blogiin edes yhden tekstin missä on vaa hyviä asioita. 

Tähän haluan taas vähän purkaa. 

Nobody said that it's gonna be easy 

Tuntuu, että ei välillä vaan yksinkertasesti jaksa. 

Mä jos joku tiedän, että kun ihminen sanoo ääneen, että ei oikeesti jaksa, niin sillon ei jaksa. 

On henkisesti niin loppu. Univaje ei yhtään helpota näitä asioita. Ja mä kun luulin alussa, että tästä on vaa suunta ylöspäin ja tää tulee pelkästää helpottuun... 

No ollaa me tosi paljon edistytty. Syöminen suju jo tosi hyvin Jooalla, mutta sitten tuli sairas flunssa, joka vei koko perheen voimat. Oltiin kaikki täynnä sitä hiton räkää ja flunssaa eikä saatu sitäkää vähää nukuttua. No nyt Jooa alkanu ottaa kohteeksee ton nenämahaletkun ja repii sitä usein irti. Nyt joulun jälkee valehtelematta ollaa käyty 4-5 kertaa laittamassa se uudestaa, vaikka letku normaalisti vaihdettais kuukauden välein. 

Ei se varsinaisesti Jooaa satu, mutta mua inhottaa kattoa sitä ja tiedän että se tuntuu kurjalle ja Jooa huutaa joka ikinen kerta, niin tulee itelle jo valmiiks itku kun letku lähtee ja tietää mitä taas on edessä. 

No nyt viime kerran jälkeen kun letku laitettiin uudelleen, Jooa ei oo syöny yhtään ite maitoa. Ei yhtään.

Se suorastaa alkaa kiukkuaa kun sille antaa tuttipullon suuhun. Ollaa epäilty korvatulehdusta, mutta ei se erityisemmin arista korviaan. Ehkä ne on vaa ne hampaat mitkä hannaa.

En tiedä onko kukaan oikeesti ymmärtäny mitä se arki meillä on. Ei se oo mikään yksinkertanen asia, et hahaa saadanpa helposti syötettyä kun pojalla on nenämahaletku. Se on kaikkee muuta kun helppoo.
Yöllä ensinnäkin herätä kahdesti antaa ruoka, valvoo joka yö 30min (2x syöttö on 1h).
No päivällä joka ikinen syöttö on tietyn kellonajan välein. Ja sitä taistelun määrää että saatais Jooa syömään ite. Me ei mitään muuta toivota niin paljoo kun että Jooa vaan ottais ite pullosta. Se olis se mihin tähdätään.
Tää on vaan piece of cake mitä tää kaikki oikeesti on. Mut eipä sitä voi olettaakaa että kukaa ymmärtää.
Ei sitä kukaa edes ikinä ymmärrä kysyä.

Tähän myös hyvä selventää se, että tää ruokinta rajottaa tosi paljon meidän elämää.
Mä en voi lähtee samalla sekunnilla kavereiden kans kaupunkiin koska pitää ajatella minä kellon aikoina Jooa syö. Letkun kanssa ei voi lähteä säheltää mihin tahansa ravintolaan tai muutakaan.
Matkustaminen on kans oma juttunsa. Pelkästään sukulaiset on pyytäny meitä kaikkialle, mutta ei me päästä lähteen. Tai ehkä se on uskallusta. Mitäs sitten kun ollaa keskellä mettää eikä sairaalaa ole lähellä ja letku lähtee TAAS. Ne määrät ei riitä mitä Jooa ite syö. Jos syö.

Jotenki sitä vaan haluaa jaksaa, haluaa pyrkiä parempaan, haluaa ja antaakin kaikkensa. Mutkun se ei riitä niin sit sitä vaa hakkaa päätään seinään. Kun tuloksia ei synny ja takapakkia tulee niin minkäs teet. 

Kun ei oikee oo ihmisiä kelle tästä puhua. Kun me puhutaan Joen kanssa keskenään niin sitten otetaan yhteen ja kellään ei oo kiva olla. Kaipaan mun kavereita. Kaipaan oikeesti jotain ihmistä joka vaan istuu, kuuntelee ja ymmärtää. Tai edes yrittää ymmärtää. Haluan kaverin, jolle tekstata kun ei oikeesti voimat riitä. Jolle vaan purkaa ja joka jaksaa kuunnella. 

Mä tiedostan, että mulla on ollu tietynasteinen masennus raskauden jälkeen. Tää kaikki on käyny ihan liikaa voimille ja vieny usein mun yöunetkin. Kun yöllä herään syöttää Jooaa, mä jään miettimään tätä kaikkee. Sitä mitä me ollaan ja tullaan vielä kahlaan läpi.

Mä oon ihan hirveen kyllästyny siihen, että ihmiset ei edes yritä ymmärtää. Sivuutetaan että "aijaa se on tollanen, no hyvinhän teillä sujuu, ei toi varmasti oo ees hankalaa".
Mä oon hirveen kyllästyny pleraa noiden ruiskujen, lääkkeiden, letkujen ... KAIKEN KANSSA.
Mä oon hirveen kyllästyny, että tuntuu, ettei se riitä, minkä panoksen annan.
Mä oon hirveen kyllästyny siihen, että ihmiset sanoo "joo munkin kummin kaimalla oli toi ja se parani itekseen". No Jooalla ei näin ollu.
Mä tiedän et ihmiset tarkottaa hyvää, mut ehkä se vaan turhauttaa kun ei ne löydä oikeita sanoja.

Välillä mä mietin, että miks meidän pitää jaksaa ja miks just Jooa.
Miksei Jooa saanu valita?
Sit mä ymmärrän.

Jooa on niin hiton vahva poika, että se kestää tän kaiken. Ja samalla auttaa meitä jaksaan.
Tää kaikki vahvistaa meitä perheenä ja vanhempina.
Kun vaan jaksettais ... 

Xxx Jenni

Ps. En tiedä moniko tätä blogia lukee, mutta oli vaan pakko saada kirjottaa jonnekkin...

Kuulumisia part # hyvät

Moikka.

Vähän kuulumisia taasen.

Ensinnäkin, tässä odotellaan tietoa uudesta kämpästä, johko päästäis jossain kohtaa muuttamaan isompaan mahdollisesti. Olis itelle niin unelma, että pääsis jotai tekemään ja suunnittelemaa uuden kämpän ja varsinkin Jooan huoneen sisustusta. Nään jo mielessäni söpön lelulaatikon, hienon automaton ja ties mitä kaikkea kivaa. Ja sitä että lelut saa pois olkkarista pyörimästä. Jee!

Sitten keskiviikkoa odotan kun kuuta nousevaa. Vihdoin pääsen hemmotteleen itteäni.
Tätä on niiiin odotettu ja mä oon niin ansainnu tän. Parturikampaajalle <3. Ihanaa kun ei tarvi enää räpeltää ite näitä hiuksia ja taistella ja yrittää saada näistä platinablondeja. Ei näistä vaan tuu.

 

Tän jälkeen en oo kertaakaa edes yrittäny värjätä.
Mun pelastus tuli vastaan kaverin kautta. Sen luotto kampaaja. Hyvästi blondivärien kans pläräys <3

Ainiin. Ja Jooa on saanu ensimmäiset hampaansa :) Alhaalle on puhjennu kaks valkosta leegoo.
Ja en tiedä onko hyvä vai huono juttu, mutta poitsu pinkoo täällä minkä kerkeää eteenpäin. Kovasti harjottelee konttaamista mut lähinnä ryömimiseks se menee.
Toissapäivänä Jooa oppi ite tulee sitteristä pois ja sekös vasta hauskaa onkin. Onneks ei oo ns. korkee sitteri vaan sellanen mistä se pääsee samantien lattialle :)
Elämä on välillä jopa ihan kivaakin. Kivoja asioita.

Pitäs saada aikaseks tehdä tänne se päivitys noista vaunuista, kun edellinenkin ollu niin suosittu ja monet saanu siitä hyviä tippejä itelleen. Kiva et ollu hyötyy :)

Xxx Jenni