Hengissä ollaan siis edelleen. Tää arjen pyöritys ja "pölyn laskeutuminen" on vienyt ihan oman aikansa.
Tätä kaikkea ei todellakaan osannut kuvitella, mitä tuleman pitää sitten kun JJ on maailmassa.
Annetaan ymmärtää, että "lapsi arki on niin ihanaa ja helppoa" vähän niinkun raskauskin. Totta vie se on, mutta on siinä kyllä muutakin.
Arki on lähtenyt käyntiin suhteellisen hyvin. Meillä on ollut pojan syntymästä asti jonkin verran mutkia matkassa, mutta ainakin on tullut todistettua, että meidän poika todella kestää mitä vaan. Hän on itse supermies eikä niin vähääkään. Kaiken hän kestää ja on niin reipas, että välillä oikeen kadehtii, et olispa itellä samanlaiset voimat ja jaksaminen.
Synnärillä jouduin itse majailemaan pojan kanssa silloin vajaan viikon. Meidän JJ hengitti tiheästi heti synnyttyään ja sitä sitten tutkittiin kaikella mahdollisella, että mistä se johtuu. Otettiin röngtenit, otettiin sydänfilmit, otettii testit ja kokeet ja verikokeita ainakin 30 eri kertaa. Tästä ajasta mä muistan vaan sen, miten vahva meidän poika oli. Ainut mistä syntyi sillon mekkala, oli kun laitettiin kuumemittari kainaloon :P
Lääkärit aina mainitsivat toimeenpiteiden yhteydessä "tää on ikävän tuntusta" tai "tästä hän voi vähän suuttua" mutta eih. JJ oli oikein reipas eikä ollu moksiskaan.
Noh kaiken tän jälkeen, meidän pojalla todettiin olevan 2 erikokoista reikää sydämessä. (Tämä kuulemma yleinen juttu tuon ikäisillä). Annettiin lääkitys ja vielä paperille todettiin sydämen vajaatoiminta.
Tämä tarkoitti sitä, että tulisimme ravaamaan sairaalan ja kodin väliä tiuhaan tahtiin, koska poika piti pitää tiheissä seurannoissa.
Muutaman kerran jälkeen kun kävimme sydänpolilla kontrolleissa huomattiin, ettei pojan paino lähde kunnolla nousemaan. Tämä johtuu siitä, että sydänlapset väsyy helposti syödessään, eikä näin ollen saa tarpeeksi ravintoa.
Silloin mun maailma romahti. Lääkäri totesi "te jäätte nyt osastolle". TE?!
Pelotti ihan hirveesti. Ensinnäkin muhun iski pakokauhu koska en halua yöpyä enää ikinä sairaalassa. Mulla jäi hirveät traumat siitä viikosta minkä olin. En tykänny yhtään olla ja hyvä etten masentunut sen jälkeen. Mielialat oli todella maassa ja oireilin siitä kauan. Seuraavaks mulle tuli järkyttävän pahamieli siitä, kun lähdettiin kävelemään kohti lastenosastoa. Tajusin, että meidän pitäisi olla yöt erossa. Olin juuri edellisenä päivänä sanonu Joelle, etten ikinä haluaisi joutua sinne lastenosastolle tai etten edes tykkää kävellä läpi siitä koska mua ahdistaa kattoa miten lapsilla on pahaolla tai ne on kipeitä, vaikka niistä hyvää huolta pidetäänkin.
Nyt me mentiin sinne itse.
Koko sen päivän mulla oli todella surkeet fiilikset. En tienny yhtään mitä ajatella. Samalla oli epäonnistunut fiilis, mutta tavallaan helpottunut, että nyt saadaan poika kuntoon.
JJn syömistä seurattiin osastolla, mutta koska paino ei lähtenyt nouseen, niin laitettiin pojalle nenämahaletku.
Tavallaan olisin halunnut olla paikalla pojan luona ja tukena kun se hälle pistettiin, mutta omalla tavallaan olen iloinen, että se laitettiin hälle yöllä, kun me oltiin keräämässä voimia.
Ne päivät oli todella rankkoja. Ensimmäinen ilta kun lähdettiin sairaalalta, niin musta tuntu vastenmieliseltä kävellä pois sairaalalta. Tiesin, että JJ on hyvässä hoidossa, mutta inhottavaa se silti oli. Joka aamu mentiin uudelleen ja oltiin JJn kanssa iltaan asti. Mikään ei oo niin kamalaa kun viettää aikaa oman lapsen sairaalavuoteen vierellä. Saatika kun lapsi on niin pieni ja viaton.
Nyt asiat kuitenkin sujuu jo paremmin. Kontrolleissa käydään edelleen.
Nenämahaletkuun ollaan totuttu ja ruokailut sujuu paremmin.
Alussa toi letku tuntu pahalle, mutta kun ollaan nähty kuinka hienosti poika sen kestää eikä edes huomaa sitä ja on niin elämänilonen ja oikee hymypoika, tulee itellekkin hitsin hyvä fiilis. :) Ja se tunne, kun poika syö joinakin päivinä vähän enemmän ja lähemmäs maaliviivaa kokoajan, on se jotain sanoinkuvaamattoman hienoo.
Arki muuten pojan kanssa on hyvin lähtenyt käyntiin. Alku meni tosi sumussa, eikä sitä oikein tiennyt mitä ajatella ja miten elää ja mitä tehdä ja miten reagoida ja huh. Välillä oltiin niin pilvissä ja välillä itsekin karkeasti sanottuna melkein toinen jalka haudassa. Se väsymys, ne mielialanvaihtelut, parisuhde, vanhemmuus. Siinä on tajuttomasti käsiteltävää ja kun se kaikki rysähtää kerralla niskaan, on siinä jokaisella koettelemus edessä.
Nyt kuitenkin uskon, että tää arki tästä alkaa pikkuhiljaa tasaantumaan, aletaan vähän saamaan jotain päivärytmiä ja muutenkin osaa itekin jo vähän rentoutua.
Täytyy kuitenkin sanoa, etten mä tähän pystyis yksin. Mä tarviin siihen Joen. Mä tarviin siihen mun oman perheen ja JJn isovanhemmat. Mä tarviin siihen ystäviä ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka on mun tukena ja auttaa. On ollut hiton monta hetkeä, kun on vaan tehnyt mieli luovuttaa. Tuntunut ettei oo syytä hymyillä eikä jaksa. Kokoajan tuli lisää ikäviä uutisia. Nyt kuitenkin kun katon taaksepäin, mä tiedän, että tää kaikki vaan kasvattaa ja lähentää meitä perheenä. Kun näkee kuinka poika hymyilee ja kattoo suoraan silmiin, mä tiedän että mä jaksan. Mä jaksan pojan takia.
Tää oli tällänen nopea tilanne päivitys kun ollaan JJn isovanhemmilla kylässä.
Yritän löytää enemmän aikaa kirjotella. Niin ja niistä vaunuista on tulossa "käytössä" päivitys sitten kun keretään :)
- Jenni
