Täällä ollaan

Hengissä ollaan siis edelleen. Tää arjen pyöritys ja "pölyn laskeutuminen" on vienyt ihan oman aikansa.
Tätä kaikkea ei todellakaan osannut kuvitella, mitä tuleman pitää sitten kun JJ on maailmassa.
Annetaan ymmärtää, että "lapsi arki on niin ihanaa ja helppoa" vähän niinkun raskauskin. Totta vie se on, mutta on siinä kyllä muutakin.

Arki on lähtenyt käyntiin suhteellisen hyvin. Meillä on ollut pojan syntymästä asti jonkin verran mutkia matkassa, mutta ainakin on tullut todistettua, että meidän poika todella kestää mitä vaan. Hän on itse supermies eikä niin vähääkään. Kaiken hän kestää ja on niin reipas, että välillä oikeen kadehtii, et olispa itellä samanlaiset voimat ja jaksaminen.

Synnärillä jouduin itse majailemaan pojan kanssa silloin vajaan viikon. Meidän JJ hengitti tiheästi heti synnyttyään ja sitä sitten tutkittiin kaikella mahdollisella, että mistä se johtuu. Otettiin röngtenit, otettiin sydänfilmit, otettii testit ja kokeet ja verikokeita ainakin 30 eri kertaa. Tästä ajasta mä muistan vaan sen, miten vahva meidän poika oli. Ainut mistä syntyi sillon mekkala, oli kun laitettiin kuumemittari kainaloon :P
Lääkärit aina mainitsivat toimeenpiteiden yhteydessä "tää on ikävän tuntusta" tai "tästä hän voi vähän suuttua" mutta eih. JJ oli oikein reipas eikä ollu moksiskaan.

Noh kaiken tän jälkeen, meidän pojalla todettiin olevan 2 erikokoista reikää sydämessä. (Tämä kuulemma yleinen juttu tuon ikäisillä). Annettiin lääkitys ja vielä paperille todettiin sydämen vajaatoiminta.
Tämä tarkoitti sitä, että tulisimme ravaamaan sairaalan ja kodin väliä tiuhaan tahtiin, koska poika piti pitää tiheissä seurannoissa.

Muutaman kerran jälkeen kun kävimme sydänpolilla kontrolleissa huomattiin, ettei pojan paino lähde kunnolla nousemaan. Tämä johtuu siitä, että sydänlapset väsyy helposti syödessään, eikä näin ollen saa tarpeeksi ravintoa.
Silloin mun maailma romahti. Lääkäri totesi "te jäätte nyt osastolle". TE?!
Pelotti ihan hirveesti. Ensinnäkin muhun iski pakokauhu koska en halua yöpyä enää ikinä sairaalassa. Mulla jäi hirveät traumat siitä viikosta minkä olin. En tykänny yhtään olla ja hyvä etten masentunut sen jälkeen. Mielialat oli todella maassa ja oireilin siitä kauan. Seuraavaks mulle tuli järkyttävän pahamieli siitä, kun lähdettiin kävelemään kohti lastenosastoa. Tajusin, että meidän pitäisi olla yöt erossa. Olin juuri edellisenä päivänä sanonu Joelle, etten ikinä haluaisi joutua sinne lastenosastolle tai etten edes tykkää kävellä läpi siitä koska mua ahdistaa kattoa miten lapsilla on pahaolla tai ne on kipeitä, vaikka niistä hyvää huolta pidetäänkin.
Nyt me mentiin sinne itse.
Koko sen päivän mulla oli todella surkeet fiilikset. En tienny yhtään mitä ajatella. Samalla oli epäonnistunut fiilis, mutta tavallaan helpottunut, että nyt saadaan poika kuntoon.

JJn syömistä seurattiin osastolla, mutta koska paino ei lähtenyt nouseen, niin laitettiin pojalle nenämahaletku.
Tavallaan olisin halunnut olla paikalla pojan luona ja tukena kun se hälle pistettiin, mutta omalla tavallaan olen iloinen, että se laitettiin hälle yöllä, kun me oltiin keräämässä voimia.

Ne päivät oli todella rankkoja. Ensimmäinen ilta kun lähdettiin sairaalalta, niin musta tuntu vastenmieliseltä kävellä pois sairaalalta. Tiesin, että JJ on hyvässä hoidossa, mutta inhottavaa se silti oli. Joka aamu mentiin uudelleen ja oltiin JJn kanssa iltaan asti. Mikään ei oo niin kamalaa kun viettää aikaa oman lapsen sairaalavuoteen vierellä. Saatika kun lapsi on niin pieni ja viaton.

Nyt asiat kuitenkin sujuu jo paremmin. Kontrolleissa käydään edelleen.
Nenämahaletkuun ollaan totuttu ja ruokailut sujuu paremmin.
Alussa toi letku tuntu pahalle, mutta kun ollaan nähty kuinka hienosti poika sen kestää eikä edes huomaa sitä ja on niin elämänilonen ja oikee hymypoika, tulee itellekkin hitsin hyvä fiilis. :) Ja se tunne, kun poika syö joinakin päivinä vähän enemmän ja lähemmäs maaliviivaa kokoajan, on se jotain sanoinkuvaamattoman hienoo.

Arki muuten pojan kanssa on hyvin lähtenyt käyntiin. Alku meni tosi sumussa, eikä sitä oikein tiennyt mitä ajatella ja miten elää ja mitä tehdä ja miten reagoida ja huh. Välillä oltiin niin pilvissä ja välillä itsekin karkeasti sanottuna melkein toinen jalka haudassa. Se väsymys, ne mielialanvaihtelut, parisuhde, vanhemmuus. Siinä on tajuttomasti käsiteltävää ja kun se kaikki rysähtää kerralla niskaan, on siinä jokaisella koettelemus edessä.
Nyt kuitenkin uskon, että tää arki tästä alkaa pikkuhiljaa tasaantumaan, aletaan vähän saamaan jotain päivärytmiä ja muutenkin osaa itekin jo vähän rentoutua.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten mä tähän pystyis yksin. Mä tarviin siihen Joen. Mä tarviin siihen mun oman perheen ja JJn isovanhemmat. Mä tarviin siihen ystäviä ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka on mun tukena ja auttaa. On ollut hiton monta hetkeä, kun on vaan tehnyt mieli luovuttaa. Tuntunut ettei oo syytä hymyillä eikä jaksa. Kokoajan tuli lisää ikäviä uutisia. Nyt kuitenkin kun katon taaksepäin, mä tiedän, että tää kaikki vaan kasvattaa ja lähentää meitä perheenä. Kun näkee kuinka poika hymyilee ja kattoo suoraan silmiin, mä tiedän että mä jaksan. Mä jaksan pojan takia.

Tää oli tällänen nopea tilanne päivitys kun ollaan JJn isovanhemmilla kylässä.
Yritän löytää enemmän aikaa kirjotella. Niin ja niistä vaunuista on tulossa "käytössä" päivitys sitten kun keretään :)

- Jenni

Arkea kiritään kiinni

Moikka!

 Ajattelin vähän kirjotella välikuulumisia. Innokkaimmille lukijoille ja muille anonyymeille siis pakko tuottaa vielä pettymys: synnytyskertomusta saa odottaa edelleen. :) Se on niin pitkä tarina kerrottavaksi, et antaa mielummin pölyn laskeutua ensin. 

Nyt eletään, öh, niin, neljättä tai viidettä päivää kotona, miten sen nyt ottaa. Poikahan oli jo melkein viikon ikäinen kun me kotiuduttiin, joten lämpösillä ilmoilla lähdettiin jo lauantaina ekalle vaunu lenkille tohon lähikauppaan. Poika viihty vaunuissaan paremmin kun hyvin, eikä ollu moksiskaan teiden sorista tai muista töyssyistä, puhumattakaan ES-jonnejen pärisevistä mopoista. Reipas poika :) 

Ylpeä isi pojan kanssa ekalla vaunulenkillä 

Sunnuntaina, eli eilen, pojalta lähti napatynkä ihan iteksiään pois ja nyt on paljon kivemman näkönen kun ei siinä törrötä sellasta pahalta haisevaa kuivaa tynkää. 

Päiväkävelylle lähettiin mun porukoille, joten JJ pääsi mummolaan ekaa kertaa. Sielläkin poika oli tosi reipas, eikä edes huutanu vaikka mun äiti sitä sylissä kahvittelun ajan pitikin. Tai sitten oli vaan kiva syli. :) Illalla päätettiin testata JJn kylpyamme. Poika ei kauheesti asiasta innostunu, kun oli nii hirmusen jännä ja uus kokemus, mutta eiköhän se kun ajan kanssa totuttelee. Nukku ainakin kun tukki sen pätkän kylvyn jälkeen ja oli oikeen levollisen olonen, eli varmasti teki kuitenkin ihan hyvää. 

Tänään, maanantaina, me ollaan ihan vaan oltu kotona kun ulkona ollu niin kurja ilma. Itellä ois kyllä tarve päästä ulos, mutta viime yön jäljiltä sitä on niin väsyny, ettei sitä oikein jaksa edes välittää että pääseekö vai ei. Vähän möllö päivä :P Hiukset sekasin ja eka vaate mikä tulee niin niskaan. Väliäkös sillä kotona. 

Yöt on kyllä välillä aika rankkoja. Sitä on itellekkin kaikki tosi uutta ja outoa, ja siihen vielä väsymys, niin voin kertoa, että kyllä välillä koettelee tätä tyttöö. Oon tässä yrittäny miettiä, että miten ois paras, herätäkö molemmat, vai vaan toinen ja vuorotellen vai toinen hoitaa joka toisen yö ja toinen joka toisen. Kyllä sitä huomas sairaalassakin, että oli monesti itku lähellä kun sä siellä yksin oot lapsen kanssa, väsyttää älyttömästi, kaikki on uutta etkä oikein meinaa osata edes imettää ja lapsi huutaa vieressä. Sit kotona kun ekana yönä siinä olikin joku vieressä tsemppaamassa, niin kyllä sillä on merkitystä. Ei se, että sen pitää siinä tehdä edes mitään, vaikka auttaa voi aina, mutta se että on läsnä ja tukee. Tsemppaa kun meinaa iteltä usko hiipua. Molempia väsyttää ja on vaikee pysyä hereillä, mutta kun siinä on kaks, niin sitä pystyy tukeutuun toiseen. Yksin noi yöt tuntuu mahdottoman pitkiltä. Nytkin musta tuntuu, että oon viime yönä nukkunu about tunnin.

Tästä just kaverillekkin puhuin, että musta tuntuu, että kun puhutaan, että raskausaikana mielialat vaihtelee, niin voin kertoa, et se on ihan bullshittiä. Nyt ne vasta heitteleekin. Tää on se elämän kovin koulu jossa oikeesti otetaan mittaa ihmisestä ja varmasti myös parisuhteesta. Mä oon sinänsä hyvässä asemassa, että meillä Joe on ollu hyvin mun tukena ja auttaa mua, eikä sysää kaikkea yksin mulle. Mut härregyyd mä olen välillä kun miinakenttä. Mä tiedostan sen itekin. Ihan pienen pieni asia niin mua suoraan sanottuna vituttaa se älyttömän paljon. Tää on pistänyt pohdiskelemaan asioita tosi paljon, eikä mitään pidä enään itsestäänselvyytenä. 

Kaiken kaikkiaan arki on lähtemässä rullaamaan oikein kivasti. Imetys sujuu (sikäli maitoo tulee yli äyräitten, argh) ja poika nukkuu hyvin (toisinaan). Kyllä se on ihana fiilis mennä makkariin ja kurkata JJn omaan sänkyyn. Siellä se rakkaus tuhisee ja sitä vaan kattoo, että tossa se nyt on. Se ihana elämän valo mikä tulee kantaan mut läpi näiden hormonimyrskyjen ja se arjen ilo joka saa mut hymyilemään pelkästään olemassa olollaan. Mä oon rakastunut. :) 

Huomenna meille tulee meidän oma neuvola täti käymään kotikäynnillä. Saa nähdä mitä poika tykkää :) 

Palataan!

Xxx, Jenni 

Ps. Loppuun vielä ihan vertailun vuoks: viimenen kuva ennen synnytystä
ja ensimmäinen kuva mahasta jälkeen synnytyksen:




Psst. Vasemmalla sairaalaan käynnistykseen herätty aamulla 07.00. Thats why ;)

Poika on täällä

Poika tosiaan on täällä meidän kanssa. 

JJ päätti tulla maailmaan  31.08. klo 00.40 

Pituutta pienelläsuurella ihmeellä oli 55cm ja painoa 4930g 

Tänään kotiuduttiin, joten en nyt suurempia kirjottele kun on saatava ensin

itse ajatukset kasaan ja arjesta kiinni. 

Palataan sitten ajatuksiin ja synnytyskertomukseen ym. 

Kaiken kaikkiaan olo on onnellinen, huojentunut mutta vähän myös väsynyt :)

Palataan!

Xxx, Jenni 

Huomenna

Huomenna se sitten koittaa.
Eikä sitä vieläkään sisäistä.
Huomenna tähän aikaan oon jo (ken tietää) kahessa osassa
tai sitten edelleen poitsu roikkuu tukevasti matkassa. 

Oon tänään päivitelly Joelle, että oikeesti, huomenna se sitten on. 

Käytiin tänään TAYSsissa aamulla sovitusti käyrillä tarkastaa vielä, että kaikki on OK ja ne päästi meidät vielä yöks himaan. Käveltiin kaupungilla hetken aikaa ja kokoajan sitä vaan mietti, et tänään on viimenen päivä joka me vietetään kahdestaan. Kahdestaan pariskuntana. Huomenna kolmisteen perheenä. :)

Toistaseks ei jännitä. Rauhalliset fiilikset. Tänään vaan ollaan, rentoudutaan, kerätään voimia ja laitetaan paikat tiptop poitsua varten. 

HURJAAAAAAAA!!!!!

Saatan palata vielä illan aikana tai aamusella jos myö jakselen :) 

Xxx, Jenni

PS. Hitto että voi pientä ihmistä taas ärsyttää niinku pientä oravaa kun käpy on jäässä.
MINKÄ TAKIA KAIKKI TAPAHTUU JUST SILLON KUN MÄ EN VOI OSALLISTUA?
Joku tienny taas tänkin ja oikee tehty asiat noin, etten varmasti pääse nauttiin mistää tai pääse mukaa mihkää kivaan. Kyllä mun ajatukset varmasti muuttuu ton huomisen myötä, mutta kyllä mä olisin tän ajatuksen halunnu toteuttaakin, sen verta kiristää pipaa nyt ... Hitto soikoon! 

Käynnistämisen arviointi käynti

Jees, eli nyt tuli tieto mitä on odotettu. 

Torstaina asiat lähtee sitten ihan viimestään rullaamaan. 

Aamusta kapssäkit kantoon ja nokka kohti sairaalaa ja sieltä sitten tullaan JJn kanssa kotia kahtena osana :)

Voi toki olla, että poika päättää nyt itestää ilmotella tässä parin "armon aika" päivän aikana, mutta jos ei niin torstaina- perjantaina aamuyöstä viimeistään. 

Pojan painoarvio oli nyt 4290g, mutta mulla kuulemma lantiota synnyttää isompikin, ettei pelkoa sen puolesta. Eikä sille lisäpainoa kerkeä tässä enää kertymään. Saatiin myös onneksemme varmistus sille, että kyseessä todella on poika eikä tuu paniikki shoppailuja pinkkien vaatteiden osastolle ;D Hah. 

Hurjaa. Samalla tosi rauhallinen olo, mutta samalla aika pelottavaa. Nyt mä tiedän, että viimestään perjantaina meillä on lapsi sylissä. Tätä me ollaan odotettu. Ja nyt se koittaa. :) 

Nyt on ehkä senkin puolesta jotenkin rauhallinen olo, kun nyt osaa ottaa ilon irti viimisistä raskauspäivistä. 

Viimesiä masukuvia ja videoita. Jutella ja hieroa masua. Nyt on kaikki paremmin kun hyvin. 

Kohta me nähdään, JJ <3

Xxx, Jenni