Är(i)syttää

On taas pakko päästä vähän kirjotteleen.

Sanottanee näin aluks, että välillä tännekkin tekis mieli kirjottaa vaikka mitä, mutta koska en voi olla varma kuinka moni tätä lukee ja ketä tuttuja, niin pitää pitää jotkut ajatukset rajallisena ja purra vaan hammasta.

Nykyään mulla tuntuu olevan vähän niin, että kun ärsyttää, niin sitten ärsyttää ja kunnolla. Eikä vaan yks asia vaan moni.

Ensinnäkin mua ärsyttää jotkut vanhat kaverit, jotka kirjottelee pitkin nettiä, että "kaverit on tehny virheellisiä valintoja elämässään" ja kuulemma nauravat niille. Tarkottanee myös varmasti monia muitakin, mutta koska been there done that, niin tiedän, että myös osa niistä koskee mua. Heillä on olevinaan niin hiton täydellinen elämä ja ovat tehneet  niin hiton hienoja valintoja elämässään, että huhheijaa. Näistä mä toivoin jo aikoinaan, että he olisivat mulle päinnaamaa tulleet sanomaan, että jos mun elämäntyyli ei miellytä, mutta ei ollut otsaa yhelläkään. On se hyvä, että edes joku on täydellinen ;)

Sitten mua ärsyttää se, miten kaikkien muiden elämäntavat ja kasvatustavat ja kaikki saa kehuja. On niiiiin hienoja lapsia ja on niin raskasta ja voivoi. Varmasti on. En lähe kieltämään. Varmasti on monella muullakin raskasta ja raskaampaa kun meidän arki. Ja kaikilla on omalla tavallaan hankalaa ja omat vaikeudet.
Mä vaan ehkä kaipaan enemmän tukee. Enemmän kannustusta, tsemppiä ja kehuja. Ihan arkisistakin asioista. Tosi harvoin ihmiset sanoo mitään muuta kun että "voivoi, kyllä se ohi menee." Niin. Niin varmasti menee. Mut ois joskus tosi siistiä kuulla esim "ootpa sä nähny vaivaa kun tää kämppä on aina niin siisti". Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta semmoset auttaa eteenpäin. Ihan niinkun esim kehutaan kaverin uutta puseroo. Ohan se kiva saada positiivista palautetta ja kehuja hyvin tehdyistä asioista.

Yks kans, mikä nostaa päätään tosi usein, on se että mä oon äiti. Niin olen. Mutta enkö mä voi olla myös se sama vanha Jenni? Mä oon edelleen se hyvä ystävä niille kelle ennenkin. Mä oon edelleen se tyttöystävä ja mä oon edelleen se sisko ja tytär. En mä oo mihkää kadonnu. Vaikka mä oon äiti, mä toivoisin, että ihmiset käsittelis mua muunakin kun, että "no ei sillä varmaa oo aikaa" tai että voi vaan feidata joka ikisen tapaamisen, ei sitä varmaan haittaa. Eipä vissii. Voin kertoa, että kyllä se alkaa ottaa päähän kun sama kaveri peruu jo viidettä kertaa ja keksii tekosyitä että "piano tippu talon katolta päähän".
Mä kaipaan edelleen sitä samaa huomioimista ja tukee. Tarviin sellasta, että koen taas itteni vanhaks Jenniks. Siks Jenniks joka oli aina kavereita varten. Joka osas pitää hauskaa ja hymyillä ja olla onnellinen.

Mä myös tiedostan, että monet kaverit varmaa manailee, että kun mä en nykyää mitää muuta tee kun valita. Tiedostan, että oon aika negatiivinen ihminen nykyään. Mutta tässä puolen vuoden aikana mä oon pettyny niin hemmetin monta kertaa, etten mä jaksa enään. Oon pettyny Jooan tilanteeseen, oon pettyny kavereihin, oon pettyny itteeni, pettyny lääkäreihin. Parempi varautua pahimpaan ja yllättyä positiivisesti. Ja ehkä ne pienet kehut ja piristeet sais mutkin ajattelee vähän mukavempia asioita. Kun joku kaveri vaikka vaan pistäis viestiä että "kyllä me edellee ollaa hyvii kavereita, vaikkei me olla hetkeen nähty" (tyhmä esimerkki, mut ehkä joku tietää mitä mä tarkotan).

Ehkä mä kaipaan sitä, et koen et musta on jotain hyötyä. Sitä että mulle tullaan puhuun omista asioista niinku ennen. Sitä että mulle uskoudutaan ja muhun luotetaan. Sitten tiedän, että oon jollekkin tärkee.

Nää on näitä raskauden jälkeisen masennuksen jälkipyykkejä ja hormonihuuruissa ärsyyntyneen _ÄIDIN_ kirjotteluja. :)  On helpompaa manata tänne ja olla varma, että tää "kirjotuskone" ei ala kyseenalaistaan, ei haasta riitaa .. vaan kuuntelee!

- Jenni 

-- nyt alko jo kaduttaa tää teksti, mut piti päästää höyryjä ulos