Kirjottamisen tarve

Liityin facebookissa "edes yhtenä päivänä maailman tärkein" ryhmään jo sen perustamis vaiheessa.
Olin ihan myyty ideasta. Kauan olen halunnu sinne kirjottaa ja tänään sitten sen tein. Uutiset herätti mussa paljon tunteita ja oli halu kirjottaa. Vaikuttaa edes hitusen ihmisten mieliin jos se suinkin on mahdollista.
Teksti kuului näin:

"Oon miettiny kauan, että haluan kirjottaa tänne jotain.
Nyt kun on joulu tulossa niin mietin kaikkia pieniä lapsia. Niiden ihan arkisia asioita.
Kuinka ne innostuu kun tulee ekaa kertaa lunta ja pääsee pulkkailemaan. Kun lelulehdet kolahtaa postiluukusta ja pääsee kirjottaa joulupukille. Lapset ei ymmärrä vanhempien varallisuutta. Eikä heidän sitä tarvitse tietää. Varallisuus ei ole lasten syy. Lapsille ei ikinä saisi perustella, "et saa spiderman tossuja, koska ei ole varaa." Lapsille voi kertoa, että on tärkeää, että on koti ja on perhe. On tärkeää, että on vanhemmat jotka on selvinpäin ja lämmin sekä rauhallinen joulu. Se on vanhempien tehtävä saada lapsille turvallinen ja rakastettu olo, vaikkei he saakaan kaikkia 100 lahjaa listalta.

Kuitenkin mitä lähemmäksi joulu aina tulee, joka vuosi, sitä enemmän lukee lehdistä kuinka alkoholi tuhoaa perheitä. Se särkee mun sydämen. Näen mielessäni kuvitteellisen perheen. Kaksi lasta. 7 vuotias ja 4 vuotias. Pienempi on askarrellut tarhassa joulukoristeita ja isompi on tehnyt vanhemmilleen joulukortin koulussa. Odotetaan innoissaan illalla isää töistä kotiin. Isä tulee täys päissään, alkaa huutamaan ja heittelemään tavaroita. Käy käsiksi äitiin tai pahimmassa tapauksessa lapsiin. Miksi? Jos on paha olla, niin miksi purkaa lapsiin. Minkä takia lasten pitää nähdä vanhemmat humalassa? Minkä takia aiheuttaa lapsille se mielipaha ja pelko omia vanhempia kohtaan. Se murtaa lapsen maailman. Kun ei luota omiin vanhempiin, kehen enää voi luottaa? Kun ottaa alkoholia, pitäisi osata käyttäytyä. Alkoholi ei kuulu lasten pariin. Minkä takia on pakko ottaa? Eikö voi pyhittää sitä yhtä päivää vuodessa lapsille. Niille pienille rakkaille, jotka ei tiedä maailman pahuudesta. Miks just jouluna? Miks ylipäätään? Mikään uutinen ei satuta jouluna nii pahasti, kun väkivaltasuudet jouluna, lasten silmien alla. Jos pitää vanhempien selvitellä välejä, tekisi sen muualla. Tekisi sen selvinpäin ja pois lasten silmistä. Minkä takia ihmiset on niin pahoja, että satuttaa pientä ja viatonta?

Mua tekisi mieli ottaa kaikki ne pienet, viattomat lapset mun kanssa viettämään joulua. Mä en ole varakas, päinvastoin. Kotiäiti joka elää tuilla. Ei meilläkään ole varaa ikinä ollut kymmeniin lahjoihin. Sen takia mä olen oppinut arvostaan pieniä asioita. Ruokaa pöydässä, kattoa pään päällä ja sitä, että saa viettää joulun rakkaiden ihmisten kanssa.

Kun nyt luitte tän, mä toivon, että jokainen miettii tykönänsä, että onko se alkoholi täysin välttämätön. Voiko sen jättää edes vuoden yhtenä päivänä sinne kaupan hyllylle. Arvostetaan lapsia. Vaikka ei ole varallisuutta, teillä on aina toisenne.
Vaikka ei joulu kiinnosta aikuista, niin älkää tehkö siitä kurjaa teidän lapsille. Niille se on tärkeetä. Halatkaa ja rakastakaa.

Omasta puolesta rauhallista joulun odotusta kaikille.
 - 3kk ikäsen pojan äiti."

Sanoma; kun otat, ajattele lapsia.
Ne on meidän tulevaisuus. Viattomat ja rakkaat.

Xxx Jenni. 

Isi ja äiti laivalla

 Isi ja äiti otti vähän irtioton arjesta
ja vei Jooan ekaa kertaa mummolaan yökylään tossa marraskuun puolen välin tienoilla. 

Luotto mummoon ja pappaan on suuri, onhan he meitäkin 5 lasta kasvattaneet ja monta lastenlasta ennen Jooaa. Tietää että poika on hyvissä ja osaavissa käsissä, niin osaa itsekin rentoutua.

Käytiin siis Joen kanssa laivalla. Huomas, ettei sitä enää jaksa rellestää niinkun ennen. Liekö vanhemmuus vieneet omat mehunsa kun ei jaksanut pahemmin edes valvoa ;)
Mutta ehkä se oli onnistunut reissu juuri sen takia. Sai vaan olla ja rentoutua. Kahdestaan.



Illalla vähän laittauduttiin kun päästiin laivaan.



Käytiin syömässä Grillhousessa tms.



Joen annos. Liha varras. 




Mun annos. Kokonainen kana ja coslew salaattia. Ah.



Maailman paras jälkkäri. Cremebrulee. Vei kielen mennessään. 





Sellanen reissu :)

XX Jenni

Jooa 3kk

Kukkuu

Kirjottelen tähän heti perään vähän pientä päivittelyä taasen.
Mulla ei oo jotenkaa ollu aikaa ja viitteliäisyyttä istua koneen ääreen ja alkaa naputella tänne kuulumisia. Jotenkin on tarve siihen, mutta sitten sitä yrittää pyhittää kaiken vähäsenkin "ylimääräsen" ajan mulle ja Joelle. Tai jos haluaa vaan olla, niin ei huvita alkaa naputella ja ajatella mitä kirjottaa.

Jooa on siis tosiaan nyt jo reipas 3½kk vauva. Aika menee ihan hirveen nopeesti. Tuntuu hassulle kattoa niitä sairaalakuvia ja vertaa nyt. Tuntuu, että poika kasvaa ihan silmissä.

Poika oppii kyllä tosi paljon ja nopeasti kaikkea uutta. Jooan nauru on jotain niin musiikkia korville. Mikään ei saa mua niin hymyileen kun Jooan nauru. Siitä on ihan hirveen hauskaa nauraa varsinkin omalle peilikuvalle. Myös isin leikit on aina hirveen hauskoja. Ensimmäinen nauru tulikin juuri isille puolivahingossa. Joella oli nuha tässä kerran ja hän sit niiskutteli kunnes tajus, että Jooa alko nauraan. Siitähän se riemu repes ja naurettiin kaikki kolme maha kippurassa.

Mutta se isoin juttu: Jooa pyörii lattialla melkein kun hyrrä. Hirveä tarve kääntyillä kokoaika. Tosi aikasessa vaiheessa kannatteli jo päätään ja nyt se jo kääntyy selältä ensin kyljelteen ja siitä jo ilman ponnistusia suoraan mahalleen. Eikä siinä kaikki. Se osaa kääntyä sekä oikeen kyljen kautta että vasemman kyljen kautta. Ja ottaa vielä käden itsensä alta pois. Voi sitä ylpeyttä <3 Mutta samalla haikeutta. Tuntuu että toi rakkaus kasvaa ihan hurjaa vauhtia.

Sydänpolilla käydään edelleen kontrollikäynneillä. Nyt ollaan saatu arki tasaantumaan ja elämä kirkastumaan. Nenämahaletku on edelleen kuvioissa mukana, mutta se on jo osa meidän päivärytmiä. Poika syö kokoajan päivä päivältä enemmän itse ja yllättää välillä meidätkin. Se on sairaan siisti fiilis kun näkee edistystä ja saa ns. vihreetä valoa sydänpolilta. Jee, kyllä me selvitään!

Nyt tohinalla vaan odottamaa joulua :)

Pitäisi saaha itteä niskasta kiinni ja kirjotella tänne useemmin.
Will see.

Xxx Jenni.

Ristiäiset&kihlajaiset 03.11.12

Heippa.

Poika siis ristittiin jo marraskuun alussa ja sai nimekseen
  JOOA MIKAEL

Nimeä me mietittiin jo raskausaikana. Noin puolivälin tienoilla oltiin varmoja nimestä. Mä kirjottelin vaihtoehtoja paperille, ja tää nimi sit kolahti molempiin. En halunnut perinteistä, mutten liian ulkomaalaistaustaista nimeäkään. Jooa oli juuri sopiva meidän pojalle.

Pidettiin samalla myös meidän kihlajaiset, kun ei niitä oltu keretty
mitenkään erikseen kahvittelemaan tai muuta.
Siinä ne meni sitten ohessa molemmat.

Tässä muutama kuva "pirskeistä"
(Pojan kuvia emme ainakaan toistaseks julkase netissä)




Itse kihlapari




Lahjapöytä. Kierrätettiin myös vieraskirjaa,
mihin sai kirjottaa Jooalle terveisiä ja elämänohjeita. 

Joen äidin tekemä kakku.

Meidän tarjottavia.
Kuvassa näkyy myös yks kukka-asetelma, mitä käsin väsättiin silkkipaperista.

Kaste alttari

Täällä ollaan

Hengissä ollaan siis edelleen. Tää arjen pyöritys ja "pölyn laskeutuminen" on vienyt ihan oman aikansa.
Tätä kaikkea ei todellakaan osannut kuvitella, mitä tuleman pitää sitten kun JJ on maailmassa.
Annetaan ymmärtää, että "lapsi arki on niin ihanaa ja helppoa" vähän niinkun raskauskin. Totta vie se on, mutta on siinä kyllä muutakin.

Arki on lähtenyt käyntiin suhteellisen hyvin. Meillä on ollut pojan syntymästä asti jonkin verran mutkia matkassa, mutta ainakin on tullut todistettua, että meidän poika todella kestää mitä vaan. Hän on itse supermies eikä niin vähääkään. Kaiken hän kestää ja on niin reipas, että välillä oikeen kadehtii, et olispa itellä samanlaiset voimat ja jaksaminen.

Synnärillä jouduin itse majailemaan pojan kanssa silloin vajaan viikon. Meidän JJ hengitti tiheästi heti synnyttyään ja sitä sitten tutkittiin kaikella mahdollisella, että mistä se johtuu. Otettiin röngtenit, otettiin sydänfilmit, otettii testit ja kokeet ja verikokeita ainakin 30 eri kertaa. Tästä ajasta mä muistan vaan sen, miten vahva meidän poika oli. Ainut mistä syntyi sillon mekkala, oli kun laitettiin kuumemittari kainaloon :P
Lääkärit aina mainitsivat toimeenpiteiden yhteydessä "tää on ikävän tuntusta" tai "tästä hän voi vähän suuttua" mutta eih. JJ oli oikein reipas eikä ollu moksiskaan.

Noh kaiken tän jälkeen, meidän pojalla todettiin olevan 2 erikokoista reikää sydämessä. (Tämä kuulemma yleinen juttu tuon ikäisillä). Annettiin lääkitys ja vielä paperille todettiin sydämen vajaatoiminta.
Tämä tarkoitti sitä, että tulisimme ravaamaan sairaalan ja kodin väliä tiuhaan tahtiin, koska poika piti pitää tiheissä seurannoissa.

Muutaman kerran jälkeen kun kävimme sydänpolilla kontrolleissa huomattiin, ettei pojan paino lähde kunnolla nousemaan. Tämä johtuu siitä, että sydänlapset väsyy helposti syödessään, eikä näin ollen saa tarpeeksi ravintoa.
Silloin mun maailma romahti. Lääkäri totesi "te jäätte nyt osastolle". TE?!
Pelotti ihan hirveesti. Ensinnäkin muhun iski pakokauhu koska en halua yöpyä enää ikinä sairaalassa. Mulla jäi hirveät traumat siitä viikosta minkä olin. En tykänny yhtään olla ja hyvä etten masentunut sen jälkeen. Mielialat oli todella maassa ja oireilin siitä kauan. Seuraavaks mulle tuli järkyttävän pahamieli siitä, kun lähdettiin kävelemään kohti lastenosastoa. Tajusin, että meidän pitäisi olla yöt erossa. Olin juuri edellisenä päivänä sanonu Joelle, etten ikinä haluaisi joutua sinne lastenosastolle tai etten edes tykkää kävellä läpi siitä koska mua ahdistaa kattoa miten lapsilla on pahaolla tai ne on kipeitä, vaikka niistä hyvää huolta pidetäänkin.
Nyt me mentiin sinne itse.
Koko sen päivän mulla oli todella surkeet fiilikset. En tienny yhtään mitä ajatella. Samalla oli epäonnistunut fiilis, mutta tavallaan helpottunut, että nyt saadaan poika kuntoon.

JJn syömistä seurattiin osastolla, mutta koska paino ei lähtenyt nouseen, niin laitettiin pojalle nenämahaletku.
Tavallaan olisin halunnut olla paikalla pojan luona ja tukena kun se hälle pistettiin, mutta omalla tavallaan olen iloinen, että se laitettiin hälle yöllä, kun me oltiin keräämässä voimia.

Ne päivät oli todella rankkoja. Ensimmäinen ilta kun lähdettiin sairaalalta, niin musta tuntu vastenmieliseltä kävellä pois sairaalalta. Tiesin, että JJ on hyvässä hoidossa, mutta inhottavaa se silti oli. Joka aamu mentiin uudelleen ja oltiin JJn kanssa iltaan asti. Mikään ei oo niin kamalaa kun viettää aikaa oman lapsen sairaalavuoteen vierellä. Saatika kun lapsi on niin pieni ja viaton.

Nyt asiat kuitenkin sujuu jo paremmin. Kontrolleissa käydään edelleen.
Nenämahaletkuun ollaan totuttu ja ruokailut sujuu paremmin.
Alussa toi letku tuntu pahalle, mutta kun ollaan nähty kuinka hienosti poika sen kestää eikä edes huomaa sitä ja on niin elämänilonen ja oikee hymypoika, tulee itellekkin hitsin hyvä fiilis. :) Ja se tunne, kun poika syö joinakin päivinä vähän enemmän ja lähemmäs maaliviivaa kokoajan, on se jotain sanoinkuvaamattoman hienoo.

Arki muuten pojan kanssa on hyvin lähtenyt käyntiin. Alku meni tosi sumussa, eikä sitä oikein tiennyt mitä ajatella ja miten elää ja mitä tehdä ja miten reagoida ja huh. Välillä oltiin niin pilvissä ja välillä itsekin karkeasti sanottuna melkein toinen jalka haudassa. Se väsymys, ne mielialanvaihtelut, parisuhde, vanhemmuus. Siinä on tajuttomasti käsiteltävää ja kun se kaikki rysähtää kerralla niskaan, on siinä jokaisella koettelemus edessä.
Nyt kuitenkin uskon, että tää arki tästä alkaa pikkuhiljaa tasaantumaan, aletaan vähän saamaan jotain päivärytmiä ja muutenkin osaa itekin jo vähän rentoutua.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten mä tähän pystyis yksin. Mä tarviin siihen Joen. Mä tarviin siihen mun oman perheen ja JJn isovanhemmat. Mä tarviin siihen ystäviä ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka on mun tukena ja auttaa. On ollut hiton monta hetkeä, kun on vaan tehnyt mieli luovuttaa. Tuntunut ettei oo syytä hymyillä eikä jaksa. Kokoajan tuli lisää ikäviä uutisia. Nyt kuitenkin kun katon taaksepäin, mä tiedän, että tää kaikki vaan kasvattaa ja lähentää meitä perheenä. Kun näkee kuinka poika hymyilee ja kattoo suoraan silmiin, mä tiedän että mä jaksan. Mä jaksan pojan takia.

Tää oli tällänen nopea tilanne päivitys kun ollaan JJn isovanhemmilla kylässä.
Yritän löytää enemmän aikaa kirjotella. Niin ja niistä vaunuista on tulossa "käytössä" päivitys sitten kun keretään :)

- Jenni