Moikka!
Tänään sit oli se kauan odotettu kokoarvio.
Ja voin ihan ensiksi sanoo, ettei todellakaan vastannu odotuksia.
Tärkeimmät ensin:
JJllä on kaikki hyvin, poitsu liikkuu paljon, jopa niin paljon et kun olin käyrillä niin muutaman kerran potki anturat sivuun. Hah :) Oli jännä tunne olla ite käyrillä, kun viimeks vaa ollu kaverin tukihenkiönä sen omassa raskaudessa. JJ oli alussa ihan unessa, mut suostu lopulta tekee yhteistyötä, kun Joe vähän hipsutteli mun mahaa ja jutteli sille.
Tuo mahan hipsutus on yks JJn ehdottomista lempijutuista. Heti innostuu kun Joe hipsuttaa mun mahaa.JJn painoarvioksi merkittiin nyt sitten 3,9kg. Sanovat, että tosta +-400-500g . Eikä mun helpotuksekseni ole sokerivauva. Ihan normaalinkokoinen, vaikka vähän yli normikäyrän onkin, mutta sano, että edellee sopusuhtainen ja normaaliksi luokitellaan.
Edellee toitottivat samaa, että mulla on kyllä lanteita synnyttää jopa 4,5 kilonen. Sinänsä luo turvallisuuden tunnetta ton koon suhteen, mutta kyllä se silti vähän hirvittää.
Varotus: sisältää joillekin turhan yksityiskohtasta kuvailuaKäyrillä näkyi supistuksia, mutta luvut olivat korkeimmillaa vissiinkin jotain 50 luokkaa, joten ei ryhdytä mihkään toimenpiteisiin. Näitä suppareita en edes itse tuntenut. Merkattiin tietoihin, että oon niukasti sormelle auki (
"menkkakivut" tehny siis "tuhoaan") ja ns. paikat ummessa vielä 3cm. Lapsivettä on myös tosi reilusti, että vähän varotteli, että sitten kun lorisee, niin lorisee ja kunnolla.
Sisätutkimus sattu MIELETTÖMÄN paljon. Olinkin lukenut, että tekevät tahalleen sen ronski otteisesti. Ihan varottamatta ensimmäisen kerran ja sit kun huomas mun ilmeen niin kysy, että pärjäänkö. Oliko mulla vaihtoehtoja? Teki kyllä todella kipeetä ja puristin sängyn laidat ryttyyn.
Tätä vähän Joelle kauhistelinkin, et jos toi sattu jo noin, niin entä itse tilanteessa... Sitten ne ikävemmät ja varoitus näistäkin, sisältää rumia sanoja:Tutkittiin mun sokerirasituksen ja kotiseurannan tuloksia ja todettiin, että arvoja oli myös koholla.
Ei kuitenkaan nyt enää näin lopussa todettu kirjallisesti raskausdiabetesta, mut sanottiin et varmasti raskauden jälkeen jatkotutkimuksiin varmuudenvuoksi. Ja hyvä näin.
MUTTA. Jäi suoraan sanottuna tosi paska maku suuhun. Oon kuullu samaisesta lääkäristä palautetta ja on muillekkin ollu vähän tönkkö, etten ole ainut joka on ottanu itteensä hänen puheistaan. Jos lääkäri saa sut tuntemaan itsesi tosi ällöttäväksi, lihavaksi "hei ilmottaudun suurinpudottaja ohjelmaan" - tyyppiseksi ja lyyhistymään täysin kasaan, ei hän välttämättä osota asiaansa oikein. Tiedän, että on lääkärin homma sanoa suoraan ja neuvoa, mutta koen, että hän olisi voinut muotoilla muutamat asiat erilailla. "Sun nyt pitää kyllä kattoa mitä laitat suuhus, pitäs liikkua, sun nyt kyllä pitäs tehdä niin ja noin, ethän halua olla aikuisena 300 kilonen ja ylipainonen? eihän se oo hyvää esimerkkiä lapsellekkaan" "eihän sun mieheskään oo lihonu"
Näiden jälkeen katoin häntä silmät suurina ja loppuajan olin suht hiljaa ja tuijotin seinää ja lattiaa. Mua ei huvittanu YHTÄÄN puhua enää sen kanssa. Mä olin niin done. Hän näki kyllä, että mua alko harmittaa ja totes vaan, että "ei näistä kyllä mieltä kannata pahottaa, kun ei niillä enää nii väliäkää oo, kun nii lopussa tää raskaus" ... NO MITÄ SÄ SITTEN NIUHOTAT SIINÄ? Ota PRKL asioista selvää ennenkun lähet osottelemaan sormella ja haukkumaan läskiksi ja arvostelemaan mun elintapoja.
Ärsyttää mielettömän paljon, että tuntuu että kaikki on nii helvetin ulkonäköpainotteisia nyt tästä loppuraskaudesta. Kokoajan on joku huomauttamassa, että jos en ole jaksanu meikata, että näytän juuri heränneeltä, näytän lihavalta, olen turvoksissa, olen sitä ja tätä. Mielelläni myös kuulisin sitä, että raskaus saa mut hehkumaan. Että raskaus näyttää hyvältä. Ei oo kuulunu. No kyllä sitä kuulee, mutta nuo ikävät asiat kumoo sen aikalailla 6-0. Joka ikinen tuijottaa mun vaa'an lukemia, osotetaan että "oot lihonu, kato, arpia" "kyllä me sit laihdutetaa yhdessä" "kyllä sä pääset takaisin omiin mittoihin" MÄ TIEDÄN. Mä tiedän, että mä pääsen. Eikö kuitenkin ole tärkeintä, että lapsella on kaikki hyvin? Hittoako jauhatte mun painosta ja ulkonäöstä jos se ei vaikuta lapseen ja sillä on kaikki hyvin. Kaikki vaan passittamassa mua heti laihduttamaan ja meikkaamaan. KOKEILKAA ITSE. Sä et välttämättä ala pahimmissa mahakrampeissakaan meikkaamaa joka aamu ja laittamaan hiuksia. Ja anteeks kamalasti, että olen korvannut tupakan (mikä mun mielestä reilusti pahempi) karkilla ja siitä nyt on sattunu paino nousemaan. No itseasiassa en edes pyydä sitä anteeksi, vaikka ihmiset niin olettaakin. Näyttäkää mulle esimerkkiä. Kantakaa 9 kk ja imekää pelkkää porkkanaa. Eläkää laihdutus dietillä ja yrittäkää kestää kaikki mieliteot ja hormonimyrskyt. Juoskaa lenkillä joka päivä. Mun kroppa ei sitä kestä. Mut näyttäkää te.
Ymmärrän lääkärin viran, ymmärrän mitä se ajo takaa. Myönnän, että otin turhan paljon itseeni, mutta mulla on myös tunteeni. Mun tunteet heittelee aikalailla. Tässä lopussa varsinkin elän sellasten hormoni trombien keskellä, että toi kolahti todella pahasti muhun. Loukkaannuin ehkä pahiten tän raskauden aikana kenenkää sanoista. Aliarviointia ja sitä, etten pystyis pudottamaan painoani. JA MITÄ MERKITYSTÄ. Mä olen pian äiti. Pienen lapsen äiti. Mulla on tärkeempääkin ajateltavaa kun arvet ja pari ylimäärästä kiloa.
Tänään oli loistava otsikko iltalehdessä ja loistavia tarinoita. Mun ikäsiä ja vähän vanhempia synnyttäneitä äitejä jotka oli jotkut jopa painanu 107 kiloa (lihonut raskauden aikana 30kg) ja palautunut vuodenkin sisään omiin mittoihinsa. Tekis mieli kopioida siitä monta sivua ja kiikuttaa sairaalaan tän tädin pöydälle, et älä tule mua neuvomaan. Mä pidän huolta itestäni, niinkun olin suunnitellukin. Anna mä nyt vaan synnytän ja alan elää mun elämää.
Tulipa tästä pitkä teksti. Oli pakko päästä vaan kirjottelemaan.
Mutta nyt siis vaan odotellaan. Sanoivat, että kun vedet menee niin ovet on auki.
Ei tarvitse soitella vaan suoraan vaan näytille. Helpottaa sekin kun tietää, että millon lähteä.
Nyt unta,
Xx Jenni
