Äidin ja isin ekat fiilikset plussauksesta

Päivä oli muistaakseni 09.12.12 kun olin Joella yötä ja kuumeilin ihan oudosti. Välillä tuli tosi kuuma ja välillä taas ihan älyttömän kylmä. Mun oli tarkotus lähteä kotiin  (ei vielä asuttu siis yhdessä, mutta lähekkäin kuitenkin) mut Joe sano et jäät mun luokse yöks. Aamulla Joe sitten tokas, että miten ois jos tekisit raskaustestin.

10.12.12
Joe lähti mun muistaakseni ekaa testiä hakemaan illasta kaupungilta, koska meidän apteekki oli menny kiinni. Totesin vaan monesti ennen testin tekoa, että "mä niin tiedän, että tää on negatiivinen, turha tätä on tehdä." Tein ja sen jälkeen oltiin valkeita kun haamut. Piti kattoa ohjeista ja piti kattoa netistä ja ties mistä, että usko, että siinä tosiaan oli 2 punasta viivaa. Jätettiin asia hautumaan, kun todettii, että entä jos se olikin viallinen tai jotain.

11.12.12

Meidän piti oottaa ainakin viikko siitä ekasta testistä, että sais varman tuloksen. En sit saanu mielenrauhaa vaan laukkasin mein apteekin kautta hakemaa digitaalisen testin ja menin Joen luokse. Taasen sama manaus vessaan mennessä. "Mä niin tiedän, et tää on ihan turhaa. No mut tehään nyt kun kerran ostin" Mutta jo vessassa meinas mennä jalat alta. Kouras mahan pohjasta kun tuijotin sitä näyttöä. "Gravid, Raskaana, 3+" mikä ohjeiden mukaan tarkotti yli 5 viikkoa. Astuin ulos vessasta tärisevin jaloin. Joe istu hiiren hiljaa sohvalla. Mun suu kaartu hermostuneeseen hymyyn ja katoin Joee ja töksäytin "Susta tulee nyt sit isä". Myöhemmin mua on naurattanu oma reaktio ja toi töksäytys, mut se vaan tuntu oikeelle. Siinä me sulateltiin asiaa, kauhisteltiin, ihasteltiin, jossiteltiin ja keskusteltiin. En voinu uskoa, että minä, Jenni, minun mahassa kasvais kohta meidän pieni JJ ja saisin tuntee ton pienen potkut. Se ei vaan mahtunu mun ymmärrykseen. Ei sitten mitenkään päin. Välillä kiroilin ja manasin ja välillä olin jopa onnellinen. Siitä sitten aikamme puhuttua suunnistin kotia ja se kotimatka ... kaikki oli yhtäkkiä toisin. Maailma mullistu ihan täysin.

Päivät meni alussa aika sumussa, enkä edes muista mitä me alussa puhuttiin tai mietittiin. Alusta asti oli ihan täysin selvää, että aborttia ei tuu tapahtuun. Vaikka en kokenukkaa heti alussa olevani valmis äidiksi, niin en missään nimessä vois miettiä sellasta vaihtoehtoa. Mutta sulateltavaa siinä oli kyllä ja paljon.  JJ ei siis varsinaisesti ollu suunniteltu, mutta en myöskään sano vahingoksi. Se on jotain mistä nyt on hyvin onnellinen. :)

Alkuraskaus meni kärsien rajuista aamupahoinvoinneista. Hauskin tilanne ehkä oli, kun olin Joen luona ja mulla tuli sairaan huono olo yks ilta, niin Joe tuli urhoollisesti mun kans vessan lattialle istumaa. :D Hassu <3

Alusta asti mulla oli siis selvää, että pidän tän lapsen. Samaa mieltä Joekin oli. Lähinnä mietittiin kertomista porukoille ja elämäntilanteita ja kaikkea. Mua rauhotti ajatus siitä, että meillä kuitenkin oli takana reilu vuosi seurustelua ja en olis voinu kuvitella olevani missään muualla.  Kuitenkin jännitti tuleva.

Porukoille kertominen meni molemmilla paremmin kun hyvin. Sanovat että ovat onnellisia meidän puolesta ja että oonhan mäkin täysikänen (olin 19v kun raskaaks tulin, Joe 24v) ja tiedän kyllä mitä elämältä haluan ja osaan ottaa jo vastuuta.  Pikkuhiljaa jouluun mennessä lähimmät sukulaiset tiesi JJstä.

Ensimmäisiä ultrakuvia rv12
Hurja fiilis nähä ultrassa JJ ekaa kertaa

Sitten tulikin asuntoasiat. Alettii ettiin mein perheelle asuntoo ja helmikuussa 2013 muutettiin Joen kanssaa yhteen. Tässä meillä on sit vaan ollu perus vauvva hankintoja mitä lähemmäks synnytys tulee ja kämppä alkaa pikkuhiljaa olla valmis pikkusta varten.

Tekis mieli kirjottaa tähän vaikka ja mitä, mutta näistä mun teksteistä tulee ihan hurjan pitkiä, nii pitää vähän jaksottaa näitä aiheita toisiin postauksiin. :) Mutta näillä fiiliksillä meidän, äidin, isin ja pikku JJn yhteiselämä lähti rullaamaa.

XXx Jenni