Väsyneitä ajatuksia

 Laskettu aika (meillä 13.8) on hyvin summittainen ennustus lapsen syntymäpäiväksi. Todellisuus voi heittää parilla viikolla suuntaan tai toiseen ilman, että sitä pidettäisiin poikkeuksellisena tai ongelmallisena.

Mitä lähemmäs laskettu aika tulee – tai mitä useamman päivän raskaus venyy sen ohi – sitä kärsimättömämmäksi äiti käy. Jos hän jaksaakin liikkua julkisilla paikoilla, vastaantulijoiden kommentit vatsan pinkeydestä eivät ehkä enää saa aikaiseksi edes kohteliasta hymyä. Vaikka kaikki olisi hyvin, pinna voi olla kireällä. Samaan aikaan synnytys saattaa pelottaa ja jännittää sekä isää että äitiä.

Laskettu aika on hyvin summittainen ennustus lapsen syntymäpäiväksi. Todellisuus voi heittää parilla viikolla suuntaan tai toiseen ilman, että sitä pidettäisiin poikkeuksellisena tai ongelmallisena. Yliaikaisuudesta puhutaan vasta 42 raskausviikon jälkeen, eikä sekään tarkoita automaattista synnytyksen käynnistämistä. Lasketun ajan jälkeen tilannetta kuitenkin seurataan entistä tarkemmin.

Alleviivaan kyllä joka sanan. Tuntuu hölmölle, että just tää loppuraskaus menis hitaiten tai että tää tässä tökkis eniten. Päivät kuluu surkeen hitaasti. Joka tunti ja minuutti. Mietit mitä sun kropassa tapahtuu ja kun tulee pienikin pistos tai kipu johonkin, niin odotat jotain tapahtuvan. Ristiriitaset fiilikset siitä, että JJ sais tulla nyt ja heti, kun taas hetken päästä oon valmis odottaan niin kauan kun on tarve.

Välillä on usko todella koetuksella, sitä ei jaksa YHTÄÄN odottaa. Ei huvita yhtään mikään ja turhauttaa kaikki. Turhauttaa olla kotona tekemättä mitään ja vaan odottaa. Kauheinta on, kun ei oo tekemistä ja vaan mietit kaikkea. Stressaa ja ahdistaa. Yöt menee pyöriessä ison mahan kanssa, tai sitten sattuu lonkkiin, tai kädet puutuu, on kuuma tai muuten vaa näkee painajaista synnytyksestä. Sitten kun nukkuu päikkärit nii menee päivärytmi ihan sekasin.

Sitä yrittää hirveesti tsempata itteään ja uskoa siihen parempaan huomiseen.
Joku random nainen mulle sillon tässä raskauden aikana totesikin, että
"ei sinne ykskään oo jääny, kyllä se sieltä tulee pihalle, usko pois". Niin mä uskonkin.

MÄ EN VAAN JAKSA ODOTTAA !!

Mutta pakko on. Tärkeintä, että kaikki menee hyvin niin mulla kun JJlläkin.
Kyllä sitä on kestetty jo mahataudin jälkeiset sairaalayöpymiset, lääkkeiden napsimiset, niin monet kiukut ja kaikki, että kyllä mä vielä tsemppaan tän loppuajankin. Pakko. Mut kun kiukututtaa.

No mutta huomenna onneks neuvola niin saa toivon mukaan taas vähän uutta perspektiiviä tähän hommaan. Huomenna palataan siis astialle toivottavasti paremmilla fiiliksillä.

Xx, Jenni